14.5.1996

Kanne Espoon käräjäoikeudessa

AA lausui entiselle puolisolleen OA tiedoksi annetun haasteen nojalla osituksen yhteydessä määrätyn asumiskorvauksen osalta, että asianajaja Seppo Kemppinen oli 27.4.1993 pesänjakajana toimittanut omaisuuden osituksen ja erottelun Espoon kihlakunnanoikeudessa 30.3.1992 avioeroon tuomittujen A:n puolisoiden välillä. Helsingin hovioikeus oli pysyttänyt avioeropäätöksen 14.10.1992 antamallaan tuomiolla, joka oli saanut lainvoiman.

Osituksessa OA:n omaisuudeksi oli todettu Asunto Oy Ukkometson osakkeet, jotka oikeuttivat yhtiön omistamassa talossa olevan 185,5 neliömetrin suuruisen, puolisoiden yhteisenä kotina olleen rivitalohuoneiston hallintaan.

Kihlakunnanoikeus oli päätöksellään 27.5.1992 väliaikaisesti oikeuttanut AA:n, joka oli enemmän asunnon tarpeessa, toistaiseksi jäämään asumaan huoneistoon, mutta päätöksellään 3.2.1993 hylännyt vaatimuksen, koska hovioikeus oli 14.10.1992 tuominnut puolisot avioeroon. Hovioikeus oli kuitenkin 16.2.1994 kumonnut kihlakunnanoikeuden viimeksi mainitun päätöksen siltä osalta kuin yhteiselämän lopettamista koskeva vaatimus oli hylätty ja määrännyt AA:n ja OA:n yhteiselämän lopetettavaksi sekä vahvistanut, että OA:lla, joka oli ollut enemmän asunnon tarpeessa, oli ollut oikeus yksin asua mainitussa puolisoiden yhteisessä kodissa 31.7.1993 saakka.

Pesänjakaja oli katsonut AA:n olevan velvollinen suorittamaan OA:lle asumiskorvausta 7 000 markkaa kuukaudessa 14.10.1992 alkaen, jolloin hovioikeus oli antanut tuomion avioeroasiassa, siihen saakka, kunnes AA vapautti asunnon OA:n hallintaan. Mainitusta määrästä oli kuitenkin vähennettävä AA:n suoraan asianomaiselle asunto-osakeyhtiölle maksettavan yhtiövastikkeen määrä 1 900 markkaa kuukaudessa. Näillä perusteilla ja kun AA ei ollut vapauttanut asuntoa osituksen toimittamispäivään 27.4.1993 mennessä, pesänjakaja oli velvoittanut hänet maksamaan asumiskorvausta OA:lle itselleen 5 100 markkaa kuukaudessa eli ajalta 14.10.1992 - 27.4.1993 yhteensä 32 810 markkaa.

Avioliittolain 24 §:n (411/87) säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan pykälässä säännelty puolison käyttöoikeus oli tarkoitettu vastikkeettomaksi myös silloin, kun kyseessä oli toisen puolison omistama omaisuus (HE nro 62/1986, s. 48). Lisäksi pesänjakajan vahvistama asumiskorvauksen määrä oli kohtuuton. Tuomioistuimen määräyksellä oli tarkoitus antaa suojaa sille puolisolle, joka oli enemmän asunnon tarpeessa. Kohtuullisen korvauksen määrän täytyi siten olla käyttöoikeutta nauttivan puolison maksukyvyn mukainen. AA:n tulot olivat vain 2 520 markkaa kuukaudessa. Kohtuullisen asumiskorvauksen määrä olisi ollut 600 markkaa kuukaudessa.

Tämän vuoksi AA vaati, että hänet vapautetaan velvollisuudesta suorittaa OA:lle asumiskorvausta tai että sanottu korvaus alennetaan enintään 600 markaksi kuukaudessa.

Vastaus

OA kiisti kanteen ja vaati sen hylkäämistä. Käyttöoikeuden vastikkeettomuudella ei hallituksen esityksessä voitu tarkoittaa muuta kuin sitä aikaa, jolloin puolisot vielä olivat keskenään avioliitossa ja elatusvelvollisia toisiinsa nähden. AA olisi saanut perusteetonta etua OA:n kustannuksella, jos hän olisi saanut asua asunnossa vastikkeetta. Asumiskorvauksen kohtuullisena määränä oli oikeuskäytännössä pidetty asunnon käypää vuokraa, joka kyseisen asunnon osalta oli 9 800 markkaa kuukaudessa.

Espoon käräjäoikeuden päätös 4.3.1994

Käräjäoikeus totesi, ettei avioliittolain muuttamisesta annetun lain (411/87) esitöistä eikä oikeuskirjallisuudesta saanut tukea AA:n esittämälle tulkinnalle, jonka mukaan käyttöoikeus olisi tarkoitettu olemaan vastikkeeton koko käyttöoikeuden voimassaoloajan ja siten myös avioliiton purkautumisen jälkeen. Kohtuullinen korvaus asunnon käyttämisestä oli pesänjakajan määräämät 7 000 markkaa kuukaudessa, josta oli vähennettävä AA:n maksama yhtiövastikkeen määrä 1 900 markkaa kuukaudessa.

Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi asumiskorvausta koskevalta osalta AA:n kanteen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 27.1.1995

AA ja OA hakivat muutosta hovioikeudessa. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä asumiskorvausta koskevalta osalta muutoin kuin toteamalla, että AA oli velvollinen suorittamaan OA:lle asumiskorvausta 14.10.1992 lukien 23.7.1993 asti, jolloin AA oli luovuttanut asunnon OA:n hallintaan, käräjäoikeuden vahvistaman perusteen mukaisesti eli yhteensä 47 600 markkaa.

Perustelut

AA on saanut taloudellista hyötyä OA:n omistaman asunnon käyttämisestä. Korkein oikeus on vuonna 1974 antamassaan tuomiossa (1974 II 64) katsonut, että puoliso oli avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeiseltä ajalta velvollinen suorittamaan korvausta toisen puolison omistaman huoneiston käyttämisestä. Nyt ratkaistavana oleva asia eroaa tuosta aikaisemmin ratkaistusta siten, että siinä oikeus jäädä yhteiseen kotiin ei ollut perustunut tuomioistuimen määräykseen. Korkein oikeus katsoo, ettei korvausvelvollisuutta ole arvioitava eri tavalla yksin sillä perusteella, onko huoneiston käyttöoikeus perustunut tuomioistuimen määräykseen vai onko toinen puoliso ilman tällaista määräystä muuttanut yhteisestä kodista.

Korkeimman oikeuden edellä mainitun tuomion antamisen jälkeen avioliittolakia on muutettu 1.1.1988 voimaan tulleella lailla (411/87) muun muassa siltä osalta kuin laki koskee yhteiselämän lopettamista ja toisen puolison oikeutta jäädä asumaan yhteiseen kotiin. Aikaisemmin voimassa olleeseen lakiin ei sisältynyt mainintaa siitä, oliko puolison käyttöoikeus toisen puolison asuntoon vastikkeeton. Myöskään uudessa, edelleen voimassa olevassa laissa ei tästä seikasta ole säännöstä. Lain muuttamiseen johtaneen hallituksen esityksen perustelujen (HE 62/1986, s. 23) mukaan puolisoiden keskinäistä elatusvelvollisuutta koskevat säännösehdotukset olivat lähinnä teknisiä tarkistuksia eikä ehdotusten tavoitteena ollut laajentaa eikä supistaa puolison elatusvelvollisuutta avioeron jälkeen siitä, millaiseksi se oli oikeuskäytännössä vakiintunut. Lakiehdotuksen 24 §:n perusteluissa tosin on maininta, jonka mukaan säännöksessä tarkoitettu käyttöoikeus olisi vastikkeeton silloinkin, kun kysymyksessä on toiselle puolisolle kuuluva omaisuus. Avioeron jälkeiseen aikaan sovellettuna lausuma ei vastaisi kuitenkaan sitä, mikä edellä lausutun mukaan on ollut uudistusehdotuksen tavoitteena puolisoiden keskinäisen elatusvelvollisuuden osalta. Tämän vuoksi ja kun ei ole perustetta tulkita lain 24 §:n säännöstä tavalla, joka olisi ristiriidassa avioliittolain elatusvelvollisuutta koskevien periaatteiden kanssa, AA on velvollinen maksamaan OA:lle kohtuullisen korvauksen hänen omistamansa asunnon käytöstä 14.10.1992 alkaen, jona päivänä hovioikeuden heti täytäntöönpanokelpoinen tuomio OA:n ja AA:n avioeroasiassa on annettu.

Pesänjakaja on toimivaltansa puitteissa saanut velvoittaa AA:n suorittamaan sanottua korvausta vain osituspäivään saakka. AA ei ole sen vuoksi velvollinen maksamaan asumiskorvausta 27.4.1993 jälkeiseltä ajalta pesänjakajan määräyksen perusteella.

Asunto on AA:n varallisuusasemasta ja oloista esitetyn selvityksen perusteella selvästi ylittänyt kooltaan ja tasoltaan sen, mihin hänen taloudellinen asemansa olisi antanut mahdollisuuden. Asiassa ei kuitenkaan ole näytetty, että hänellä olisi heti yhteiselämän päättyessä ollut omaa ja puolisoiden yhteisen lapsen asumista varten muuta vaihtoehtoa kuin jääminen entiseen yhteiseen kotiin. Ottaen huomioon nämä seikat kohtuulliseksi korvaukseksi asunnon käyttämisestä on katsottava 5 000 markkaa kuukaudessa. AA on maksanut asunto-osakeyhtiölle yhtiövastikkeena 1 900 markkaa kuukaudessa. Hänen on sen vuoksi maksettava asumiskorvausta OA:lle 3 100 markkaa kuukaudelta eli ajalta 14.10.1992 - 27.4.1993 yhteensä 20 046,67 markkaa.

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Virkaa toimittava nuorempi oikeussihteeri Nurmi:

Perustelut

A:n puolisot on tuomittu avioeroon Helsingin hovioikeuden 14.10.1992 antamalla, lainvoiman saaneella tuomiolla. Sittemmin on lainvoimaisesti vahvistettu, että AA:lla on avioliittolain 24 §:n 1 momentin nojalla ollut oikeus 31.7.1993 asti jäädä yksin asumaan puolisoiden yhteisenä kotina olleeseen, OA:n omistamaan asuntoon.

Pesänjakaja on 27.4.1993 suorittamassaan osituksessa ja erottelussa katsonut, että AA:n oli 14.10.1992 lähtien suoritettava OA:lle asumiskorvausta 5 100 markkaa kuukaudessa siihen asti, kunnes AA vapauttaa asunnon OA:n hallintaan, sekä velvoittanut AA:n suorittamaan OA:lle korvausta toimituspäivään mennessä eli ajalta 14.10.1992 - 27.4.1993 yhteensä 32 810 markkaa. Osituksen moitekanteen yhteydessä OA on kanteella vaatinut AA:n velvoittamista suorittamaan asumiskorvausta pesänjakajan päätöksessä lausutulla perusteella myös toimituspäivän jälkeiseltä ajalta 31.7.1993 saakka. Vaikka pesänjakaja ei ole voinut velvoittaa AA:ta suorittamaan korvausta osituspäivän jälkeiseltä ajalta, Korkein oikeus katsonee, että OA:n tässä asiassa esittämästä kanteesta on ratkaistava, onko AA velvollinen suorittamaan korvausta samalla perusteella jatkuneesta asunnon käytöstä myös toimituspäivän 27.4.1993 jälkeen.

Avioliittolain 24 §:n mukaan tuomioistuin voi hakemuksesta päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin, sekä velvoittaa toisen puolison muuttamaan yhteisestä kodista. Tämä ratkaisu on riippumaton muun muassa siitä, kumpi puolisoista omistaa asunnon. Päätös ja velvoitus raukeavat, kun omaisuuden ositus tai erottelu on suoritettu ja se on saanut lainvoiman, kuitenkin viimeistään kahden vuoden kuluttua päätöksen antamisesta. Päätöstä voidaan muuttaa tai se voidaan peruuttaa uudella päätöksellä, jos olosuhteet ovat muuttuneet. Samantapainen, mutta soveltamisalaltaan suppeampi järjestely oli jo ennen puheena olevan, 1.1.1988 voimaan tulleen 24 §:n säätämistä avioliittolain 81 §:ssä (681/1948).

Nyt sovellettavasta 24 §:stä ei ilmene, onko siinä säädetty käyttöoikeus toisen omistamaan asuntoon tarkoitettu vastikkeettomaksi. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 62/1986 vp. s. 48) on todettu, että pykälässä tarkoitettu käyttöoikeus asuntoon on vastikkeeton myös silloin, kun kysymyksessä on toiselle puolisolle kuuluva omaisuus. Puolisolle myönnettävä käyttöoikeus voitaisiin kuitenkin ottaa huomioon harkittaessa toisen puolison velvollisuutta suorittaa elatusapua lapsille tai puolisolle. Tämän lausuman merkitystä arvioitaessa on kuitenkin huomattava, että pääsääntöisesti kumpikin puoliso avioeron jälkeen vastaa itse elatuksestaan; tuolloin elatusavun määräämisen edellytyksenä on sitä vaativan puolison elatuksen tarve sekä toisaalta toisen puolison elatuskyky ja elatusavun määräämisen kohtuullisuus.

Avioliittolain 24 §:n sen enempää kuin sitä edeltäneen, edellä mainitun 81 §:n soveltamisesta ei ole julkaistua Korkeimman oikeuden ratkaisua. Korkein oikeus on 20.9.1974 antamallaan tuomiolla (KKO 1974 II 64) velvoittanut puolison avioeropäätöksen lainvoimaiseksi tulon jälkeiseltä ajalta suorittamaan korvausta toisen puolison omistaman huoneiston käyttämisestä. Ratkaisusta ilmenee, että korvausvaatimus vajaan kolmen vuoden ajalta ennen avioeropäätöksen lainvoimaisuutta oli hylätty sillä perusteella, että asunnon omistanut puoliso oli tuolloin ollut velvollinen osallistumaan perheen elatukseen samojen perusteiden mukaan kuin ennen erilleen muuttamistaan, mutta asuntoa avioeron jälkeenkin noin neljän vuoden ajan käyttäneen puolison oli avioeron jälkeen katsottu saaneen asuntoetuudesta asunnon omistajan kustannuksella sellaista hyötyä, josta tällä oli oikeus saada osituksessa korvausta. Tuo ratkaisu eroaa nyt kysymyksessä olevasta asiasta muun muassa siten, että siinä puolison jääminen asumaan yhteiseen kotiin ei ollut perustunut tuomioistuimen määräykseen. Vuosikirjaselosteesta ilmenee myös muun muassa, että huoneistoon asumaan jäänyt puoliso oli luovuttanut osan siitä alivuokralaisen asunnoksi saaden vuokratuloa.

Oikeuskirjallisuudessa on myös avioliittolain 24 §:n kohdalta katsottu, että omaisuuden luovuttaminen toisen puolison käyttöön on elatusvelvollisuuden täyttämistä. Kun puoliso avioeron jälkeen ei ole velvollinen osallistumaan toisen puolison elatukseen kuin avioliittolain 48 §:ssä säädetyin edellytyksin, tästä seuraisi, että asunnon käyttöoikeuden saanut puoliso, joka ei ole elatuksen tarpeessa, voitaisiin avioeron jälkeiseltä ajalta velvoittaa suorittamaan siitä kohtuullinen korvaus (Aarnio - Helin, Suomen avioliitto-oikeus 1992 p. s. 57). Niinikään on Korkeimman oikeuden ratkaisuun 1974 II 64 viitaten katsottu, että asumisesta saatu hyöty olisi osituksessa otettavissa huomioon omaisuuden tuottona (Saarenpää, Avioliittolain muutokset 1992 p. s. 62; Wirilander, Avioliitto-oikeutta, Lakimiesliiton koulutuskeskuksen julkaisusarja N:o 25 s. 40).

Aviopuolisoiden välisiä varallisuussuhteita ja avioeron johdosta tapahtuvaa aviovarallisuusjärjestelmän purkautumista koskevat periaatteet puoltaisivat näkemystä, että entisten aviopuolisoiden välisessä suhteessa tuomioistuimenkin päätöksellä saatu asuntoetuus olisi korvattava. Puheena olevan 24 §:n esitöistä (HE 62/1986 vp. s. 47 ja 48) ilmenee, että oikeus jäädä asumaan entiseen yhteiseen kotiin on kuitenkin säädetty väliaikaiseksi, kestoltaan rajoitetuksi ja muutettavissa olevaksi järjestelyksi, jonka ensisijaisena tarkoituksena on suojata perheen kriisitilanteessa usein heikommassa asemassa olevia, esimerkiksi väkivallan kohteeksi joutuneita puolisoa ja lapsia. Kysymys on tilapäisestä jäämisestä olemassa olevaan entiseen kotiin eikä siitä, minkälaisen asunnon kysymyksessä oleva puoliso ja hänen kanssaan useissa tapauksissa asuvat lapset tarvitsevat ja voivat käytettävissä olevan elatuksen puitteissa saada. Säännöksen tarkoitus huomioon ottaen entisessä kodissa asumisen tarpeessa olevan puolison mahdollisuus tähän ei voi riippua siitä, pystyykö hän suorittamaan asunnon omistavalle entiselle puolisolleen kohtuullisen korvauksen kotinaan olevan huoneiston käyttämisestä taikka onko hän avioliittolain 48 § :n tarkoittamalla tavalla entisen puolisonsa elatuksen tarpeessa siten, että tämä olisi elatusvelvollisuuden täyttämiseksi velvollinen luovuttamaan hänen käyttöönsä tuollaisen huoneiston.

Edellä lausutun perusteella on perustellumpaa katsoa, ettei puoliso lähtökohtaisesti ole velvollinen maksamaan korvausta pelkästään sillä perusteella, että hän käyttäessään 24 §:n nojalla annetun päätöksen mukaisesti toisen omistamaa asuntoa on näin saanut taloudellista hyötyä entiseltä puolisoltaan.

Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan AA:n tulot ovat olleet noin 2 500 markkaa kuukaudessa. Hän on avioeron tultua lainvoimaiseksi noin puolen vuoden ajan edelleen asunut A:n puolisoiden pojan kanssa OA:n omistamassa entisessä kodissaan, jollaisessa asunnossa asumiseen hänellä ei sen koon ja korkean varustetason takia ole enää ollut taloudellisia mahdollisuuksia. Asuntoa käyttäessään AA on kuukausittain maksanut OA:n suoritettavan 1 900 markan suuruisen yhtiövuokran muutoin paitsi heinäkuulta ja osittain toukokuulta 1993, joilta hänet on velvoitettu se tässä asiassa suorittamaan. Korkein oikeus katsonee, ettei ole esitetty perustetta, jonka nojalla AA olisi velvollinen suorittamaan OA:lle osituksessa määrättyä ja hovioikeuden tuomitsemaa asumiskorvausta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Pesänjakajan suorittamaa ositusta ja omaisuuden erottelua oikaistaan siten, että AA:n korvausvelvollisuus asunnon käyttämisestä poistetaan ja hänet vapautetaan suorittamasta OA:lle hovioikeuden tuomitsemaa 47 600 markan korvausta korkoineen.

Oikeusneuvos Suhonen: Hyväksyn mietinnön.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan ja pesänjakajan toimittamaa ositusta ja omaisuuden erottelua oikaistaan siten, että AA vapautetaan maksamasta OA:lle asumiskorvausta osituspäivän 27.4.1993 jälkeiseltä ajalta ja ajalta 14.10.1992 - 27.4.1993 maksettavan asumiskorvauksen määrä alennetaan 20 046,67 markaksi.